Nuori opettaja on melkein aina innostunut, hän kehittää päässään uudistuksellisia ideoita ja uskaltaa välillä koettaa näitä ideoita käytännössä. Tänään koetettiin.

Päätin hyödyntää rakkauttani musiikkiin ja menin noin kymmenen oppilaan kanssa musiikkiluokkaan laulamaan vieraalla kielellä joululauluja. Yhtäältä mielessäni häämötti toivekuva siitä, kuinka me yhdessä musisoimme harmoonisesti ja samalla opimme laulaen, toisaalta ajatuksissani vaani kauhukuva omalta koulutunniltani, jolloin vanha opettajani lauloi luokan edessä "Gaudeamus igitur" ja oppilaat pidättivät nauruaan. Tänään molemmat kuvat toteutuivat.

Olen liberaali ja salliva. Oppilaat saivat siis myös tarttua soittimiin ja kuluikin vain kymmenen minuuttia, kunnes muutama soittotaitoinen oppilas olivat asemissa ja loput istuivat melkein kiltisti penkeillä valmiina laulamaan. Sitten mentiin. Minä painelin pianon koskettimia, rumpujen takana istunut tyttö osasi luojan kiitos pitää tahtia. Minä lauloin ja soitin, kitaristit soittivat, pari oppilasta lauloi vaikka eivät ymmärtäneetkään sanoja joita lauloivat, kaksi tyttöä nauroivat katketakseen. Mitä kaikkea muuta tapahtui, sitä en tiedä, koska olin niin tohkeissaan, kun yritin soittaa mahdollisimman oikein ja laulaa sanoja, joita en ollut vaivautunut opettelemaan aivan täysin ulkoa. Sitten loppui aika ja minun piti huutaa hyvänjouluntoivotukset hieman häliseville oppilaille. Hyvää joulua, eikö ollutkin hauskaa tämä laulaminen, hei hei... Voi ei. Ajattelin ainakin heti tunnin jälkeen. Mutta tulipahan yritettyä.

Olen vähitellen alkanut tottua ajatukseen siitä, että nämä yltiöpäiset hankkeet eivät välttämättä niin hyvin onnistu. Realismi alkaa vähitellen vallata alaa, kun suunnittelen tuntejani. Se on varmasti erittäin hyvä, eikä varmasti vähiten oppilaiden mielestä.