Pitkästä aikaa sorvin ääreen ja myös tämän vuodatuspalstan ääreen. Syksy mennä hurahti, opetushommia on tullut tehtyä, mutta paljon muutakin on tapahtunut elämässä sillä välin.

Olen huomannut, että erittäin usein lukiotuntien jälkeen kotimatkalla olen alkanut harkita ammatinvaihtoa. Opettajan työstä velloo päälle vain ne huonot puolet, vaikka hyviäkin toki on. En tiedä onko tämä yleistä, mutta tuntuu että tunnit menevät ok, oppilaat oppii, mutta suunnittelutyö on aivan ylivoimaisen tuntoista. Miksi? Ei edes ideoiden puuttumisen vuoksi, vaan siksi, että en pysty keskittymään olennaiseen. Ajatukset lähtevät joka välissä harhailemaan esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin (joihin oikeastaan tiedän vastauksetkin):

- Olenko edennyt tarpeeksi nopeasti? (Ottaen huomioon, että olen nuori opettaja, vauhti on ollut välttävä.) 

- Mitähän vanhempi kolleega ajattelee tästä opetustavastani? (Hän etenee nopeampaa, koska on ollut työssään jo yli kymmenen vuotta. Hänellä on varmasti omia painotusalueitaan, mutta hyväksyy pääpiirteittään myös minun opetustyylini.) 

- Olenko hänen mielestään tarpeeksi tehokas? (Todennäköisesti en. Mutta oikeastaan minun ei pitäisi edes välittää siitä, vaan miettiä, mitä OPS sanoo.) 

- Olenko oppilaiden mielestä tarpeeksi tehokas vai liian tehokas? (Toisten mielestä mennään liian hitaasti, toisten mielestä liian nopeasti. Kaikille jotakin. Suomen koulun periaate on Ruotsin "En skola för alla" -periaatteesta poiketen "En skola för de flesta". Jokaiselle jotakin, mutta en voi olla kaikkien rakastama, en voi edes opettaa niin että kaikki saisivat itselleen parasta opetusta. Minun pitää vain hioa itseäni miellyttävä opetustyyli ja pitää siitä kiinni. 

- Minkä ihmeen takia oikeastaan teen tätä ammattia? (Taisin ihailla äärimmäisen paljon erästä lukion aineenopettajaani, lähdin lukemaan sitä ainetta ja rakastan sitä ainetta. Luulin, että sen opettaminen on ihanaa ja antoisaa ja että voin kehittyä aineessani opettamisen kautta. Tämä ei näytä olevan todellisuus, vaan pikemminkin aineenhallinta on lähtenyt alaspäin ja huomaan, kuinka paljon aukkoja kielitaidossani on yksityiskohtien suhteen. Olen masentunut tästä asioiden tilasta, enkä tiedä minkä ihmeen takia tätä ammattia tekisin. Halu kasvattaa? Halu motivoida oppilaita parempaan elämään? Kivat työkaverit? Raha? Halu avata oppilaillekin mahdollisuus kielten ihmeelliseen maailmaan - ja sitä kautta kielten opettajaksi?!) 

- Kuinka paljon suunnitteluun kannattaisi käyttää energiaa? (Periaate ja pyrkimys: kokonaistyömäärä (=opetuksen valmistelu, kokeiden teko, kokeiden korjaus) olisi noin 60min / oppitunti. Tätä voisi alkaa muuten seuraamaan ihan matemaattisesti. Kannattaisikohan?)

- Haluanko jatkaa tässä ammatissa, jos tämä on niin pirun vaikeaa? (Jos tämä ei paremmaksi muutu, niin toiselle alalle ja vauhdilla. Tätä vauhtia minusta tulee katkeroitunut viidessä vuodessa.)

Nämä kysymykset on varmaan ihan luonnollisia ja järkeviä, mutta en enää jaksa käyttää energiaa niiden vatvomiseen päivittäin, en edes viikottain. Tämä olkoon koe-kevät. Nyt on hyvä testata itseään, koska on melko vähän tunteja, joten työmäärän pitäisi olla hallittavissa. Asetan itselleni selvät rajat suunnittelun kestolle, mutta sen suunnittelun pitää olla sellaista aikaa, jolloin suunnittelen, enkä mieti mitään ylimääräistä. Niiden ylimääräisten asioiden miettimiseen voin sitten käyttää muita hetkiä, mutta en halua istua enää kolmea tuntia koulukirjojen ääressä miettimässä syntyjä syviä.