Pitkästä aikaa sorvin ääreen ja myös tämän vuodatuspalstan ääreen. Syksy mennä hurahti, opetushommia on tullut tehtyä, mutta paljon muutakin on tapahtunut elämässä sillä välin.

Olen huomannut, että erittäin usein lukiotuntien jälkeen kotimatkalla olen alkanut harkita ammatinvaihtoa. Opettajan työstä velloo päälle vain ne huonot puolet, vaikka hyviäkin toki on. En tiedä onko tämä yleistä, mutta tuntuu että tunnit menevät ok, oppilaat oppii, mutta suunnittelutyö on aivan ylivoimaisen tuntoista. Miksi? Ei edes ideoiden puuttumisen vuoksi, vaan siksi, että en pysty keskittymään olennaiseen. Ajatukset lähtevät joka välissä harhailemaan esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin (joihin oikeastaan tiedän vastauksetkin):

- Olenko edennyt tarpeeksi nopeasti? (Ottaen huomioon, että olen nuori opettaja, vauhti on ollut välttävä.) 

- Mitähän vanhempi kolleega ajattelee tästä opetustavastani? (Hän etenee nopeampaa, koska on ollut työssään jo yli kymmenen vuotta. Hänellä on varmasti omia painotusalueitaan, mutta hyväksyy pääpiirteittään myös minun opetustyylini.) 

- Olenko hänen mielestään tarpeeksi tehokas? (Todennäköisesti en. Mutta oikeastaan minun ei pitäisi edes välittää siitä, vaan miettiä, mitä OPS sanoo.) 

- Olenko oppilaiden mielestä tarpeeksi tehokas vai liian tehokas? (Toisten mielestä mennään liian hitaasti, toisten mielestä liian nopeasti. Kaikille jotakin. Suomen koulun periaate on Ruotsin "En skola för alla" -periaatteesta poiketen "En skola för de flesta". Jokaiselle jotakin, mutta en voi olla kaikkien rakastama, en voi edes opettaa niin että kaikki saisivat itselleen parasta opetusta. Minun pitää vain hioa itseäni miellyttävä opetustyyli ja pitää siitä kiinni. 

- Minkä ihmeen takia oikeastaan teen tätä ammattia? (Taisin ihailla äärimmäisen paljon erästä lukion aineenopettajaani, lähdin lukemaan sitä ainetta ja rakastan sitä ainetta. Luulin, että sen opettaminen on ihanaa ja antoisaa ja että voin kehittyä aineessani opettamisen kautta. Tämä ei näytä olevan todellisuus, vaan pikemminkin aineenhallinta on lähtenyt alaspäin ja huomaan, kuinka paljon aukkoja kielitaidossani on yksityiskohtien suhteen. Olen masentunut tästä asioiden tilasta, enkä tiedä minkä ihmeen takia tätä ammattia tekisin. Halu kasvattaa? Halu motivoida oppilaita parempaan elämään? Kivat työkaverit? Raha? Halu avata oppilaillekin mahdollisuus kielten ihmeelliseen maailmaan - ja sitä kautta kielten opettajaksi?!) 

- Kuinka paljon suunnitteluun kannattaisi käyttää energiaa? (Periaate ja pyrkimys: kokonaistyömäärä (=opetuksen valmistelu, kokeiden teko, kokeiden korjaus) olisi noin 60min / oppitunti. Tätä voisi alkaa muuten seuraamaan ihan matemaattisesti. Kannattaisikohan?)

- Haluanko jatkaa tässä ammatissa, jos tämä on niin pirun vaikeaa? (Jos tämä ei paremmaksi muutu, niin toiselle alalle ja vauhdilla. Tätä vauhtia minusta tulee katkeroitunut viidessä vuodessa.)

Nämä kysymykset on varmaan ihan luonnollisia ja järkeviä, mutta en enää jaksa käyttää energiaa niiden vatvomiseen päivittäin, en edes viikottain. Tämä olkoon koe-kevät. Nyt on hyvä testata itseään, koska on melko vähän tunteja, joten työmäärän pitäisi olla hallittavissa. Asetan itselleni selvät rajat suunnittelun kestolle, mutta sen suunnittelun pitää olla sellaista aikaa, jolloin suunnittelen, enkä mieti mitään ylimääräistä. Niiden ylimääräisten asioiden miettimiseen voin sitten käyttää muita hetkiä, mutta en halua istua enää kolmea tuntia koulukirjojen ääressä miettimässä syntyjä syviä.

Suvivirsi ja ylioppilaiden laulut soitti meidät todellakin kesälomalle jo yhdeksän päivää sitten. Ahkera opiskelija tietenkin teki ensimmäisen lomaviikon vielä opintoja, mutta nyt on todellakin alkanut loma. Opetusmateriaalitkin on mapitettu kaappiin ja kesäloman matkavalmisteluja on tehty. Viime viikolla on vietetty myös muutama päivä lomatunnelmissa ja viikonloppuna juhlittu.

Lomallakin ajatukset kyllä harhailevat takaisin kouluun ja menneen vuoden kokemuksia työstetään välillä jopa unissa, välillä ihan ajatuksissa muun puuhan ohella. Talven ajan olen pohtinut kouluasioita aina lenkillä ja nytkään en osaa vielä viettää tuntia ulkosalla, ilman että ajatukset harhailisivat koulumaailmaan. Tarvisikohan tähän jonkin rituaalin tai muun siirtymäriitin, jonka avulla pyyhkisi koulumuistot kokonaan pois mielestä?

Muistot ovat kyllä pääosin aivan positiivisia. Viimeiset tunnit töissä menivät oikein mukavasti ja oppilaat olivat yllättävän innolla mukana. Myös oppilaiden kirjoittama palaute oli yllättävän positiivista. Liekö he sitten olisivat uskaltanee kovin suuria valituksen aiheita kirjoittaakaan, vaikka kyllä siellä toisaalta oli ihan asiallista negatiivistakin palautetta. Hyvä porukka, jonka kanssa on mukava jatkaa.

Menneeltä vuodelta päälimmäisenä muistuu mieleen myös se stressin määrä. Tuo on sellainen asia, johon tartun ensi vuoden aikana oikein kunnolla. Minun on pakko alkaa järjestellä omaa työtäni hieman paremmin, koska muuten menee tärkein työkaluni, terävä pää, menee epäkuntoon. Lohdullista on toisaalta se, että tämänvuotisesta stressistäkin selvittiin, eikä yhtä stressaavaa vuotta ole toistaiseksi näköpiirissä. Eli eiköhän se siitä.

Mutta parasta ehkä on, että nyt on loma ja että syksyllä on vähän töitä. Voin mennä töihin pystypäin ja itseeni luottaen. Ja olen varma, että kehitystä tulee tapahtumaan. Selasin blogin läpi, ja sama kannattanee tehdä ensi syksyllä, kun ensimmäistä kertaa tunnustaa, että tarttis tehdä jotain... Nyt hyvää kesälomaa minulle ja muille jotka ovat opeja. Elokuussa nähdään!

PS. Eräs oppilas hymyili kevätjuhlan jälkeen, vaikka olinkin alentanut numeroa yhdellä. Jes!

Opettaja saa peilata omaa käytöstään jatkuvasti oppilaidensa ja työtovereidensa käytökseen. Koulussa kaikki elävät melko hektisten asioiden ympäröiminä. Varsinkin opettajat tuntuvat elävän jatkuvassa kysymysten ja selvittämättömien asioiden ristipaineessa.

Tänään halusin kysyä koulumme kanslistilta aivan yksinkertaista asiaa. Pari minuuttia aiemmin sama henkilö istui hymyillen samassa ruokapöydässä. Nyt reagtio oli seuraava: Erittäin ärtyneellä äänellä tokaisu "Miksi tätä asiaa ei ole hoidettu aiemmin". Hän sanoi inhoavansa sitä että aina tulee tällaisia asioita myöhässä ja sen jälkeen hän oikeasti kihisi kiukusta noin puoli minuuttia. Siis oikeasti kihisi, viisikymppinen aikuinen nainen, ja minä vain tuijotin monttu auki. Kihinän jälkeen jatkoin vielä kysymistä, koska halusin saada asian selvitettyä. Osasyyllinen olin - en ollut tiennyt, että tämä asia on minun hoidettavana. Lopulta sain puolinaiset vastaukset, kiukuttelua ja mulkoilua. Lopuksi sanoin kiitos, ja kanslisti jäi naputtamaan tietokonetta.

Mitä opin tästä? On totta, että minun pitäisi opetella lähestymään ihmisiä hieman pehmeämmin ja toisaalta päättäväisemmin. Luulen että tietty epävarmuus ja hämmentyneisyys minussa saattaa myös herättää epäluottamusta joissakin henkilöissä. Joskus olen myös erittäin uppoutunut omiin ajatuksiini ja en ehkä näe suurta kokonaisuutta niin hyvin. Määrätietoisuutta, harkintaa ja sen lisäksi valpas mieli reagoida asianmukaisesti eri tilanteisiin. Toisaalta opin myös sen, että muillakaan aikuisilla ei aina pysy pallo aivan täysin koossa. Ehkä minunkaan ei siis tarvi olla niin täydellinen käytökseltäni.

Tämä oli muuten viimeinen tavallinen koulupäivä. Minulla on jäljellä enää lauantain kevätjuhla ja sitten suvivirsi soittaa meidät kesälomalle. Luojalle kiitos siitä.

Tänään olin elämäni ensimmäisessä aivan oikeassa työpaikkahaastattelussa opettajan työhön. Jouduin kokoamaan kiireessä dokumentteja itsestäni kasaan: kopioita työtodistuksista, cv:tä, opintorekisteriotetta. Ansioluetteloon tuli tulostuksen yhteydessä pystysuora viiva. Haastattelu alkoi noin vartin myöhässä, eli olin istuskellut opettajanhuoneessa sitä ennen reilun puoli tuntia. En jotenkin osannut jännittää, mutta olisi ehkä ollut syytä. Tai en tiedä. Mieshakijan tärkeitä ominaisuuksia on se, että pitää urheilusta ja on käynyt armeijan. Näihin kahteen teemaan käytettiin noin puolet haastatteluajasta. Ehkä rehtori testasi niilläkin jutusteluilla jotain.

Itse opetustyöstä keskusteltiin myös. Kysymys kuului: Minkälainen opettaja sinä sitten olisit - miten saisit pidettyä luokan kurissa? Tuossa vaiheessa viimeistään ajattelin, että näytän noin kymmenen vuotta liian nuorelta. Ikääkin muuten oltiin sivuttu jo aiemmin. Selitin kuitenkin fiksusti, että opettaja alusta asti luo johdonmukaisuudellaan selkeät raamit, joiden ansiosta varsinaista kurinpitoa ei tarvi niinkään harjoittaa. "Niinhän se ihannetapauksessa menee, mutta käytännössä jotkut lapset eivät vain siihen jotenkin..." Mutta ei toisaalta tyrmännyt täysin, joten ehkä se oli mieluisa lähestymistapa. Toinen suusta tullut helmi saattoi olla se, kun pienen hiljaisuuden koitettua kysyin, että minkälaista saksanopettajaa tänne koululle ollaan sitten hakemassa. Rehtori hieman innostui ja kehui edeltäjääni.

Lupauduin muuten samalla, että voin hoitaa myös tarvittaessa sijaisuuksia ja totesin myös olevani kykenevä pitämään musiikintunteja. Siis vapaasäestämään luokan laulua. Jotenkin minulla on tunne, että tulen löytämään tuon lauseen edestäni. Toivottavasti. Paljon viisaita asioita tuli sanottua, mutta paljon jäi kyllä sanomatta. Haastattelussa vain on elettävä tilanteen mukaan. Se on juuri sitä toisaalta ja toisaalta hommaa. Toisaalta pitää olla avoin, mutta toisaalta ei saa liiaksi pälpättää haastattelijan päälle. Toisaalta pitää kehua itseään, mutta toisaalta pitää olla vaatimaton. Ja se viiva ansioluettelossa. Voi minua... Sitten kun alan toden teolla hakea töitä, pitää hommata hyviä ansioluetteloita ja muuta työnhakumateriaalia varastoon. Ja sitten lupasin rehtorin soittaa eräälle suosittelijalle, joka on maininnut halukkuudestaan suositella minua noin kolme kuukautta sitten. En saanut vastausta tarkistustekstariin ennen haastattelua, joten menin sitten vain lupaamaan. Tuonkin löydän edestäni - huomenna.

* * *

Tuohon työhön muuten valittiin valmistunut, muodollisesti pätevä, vanhempi nainen. Hyvä näin - tuleepahan tästä nuoresta epäpätevästäkin joskus valmistunut. Vienpähän sitten työt jonkun nuoren innokkaan nenän edestä.

On tullut sen aika: loppuarvosanat. Joulun alla pyöräyttelin elämäni ensimmäiset arvosanat arvostelukirjaan kahdeksasluokkalaisille. Silloin tuohon työhön meni uskomattoman paljon energiaa ja pohdin todella perusteellisesti eri osa-alueita. Silloin meni myös paljon aikaa ajatusten vaelteluun ja numeroarvioinnin oikeudenmukaisuuden pohtimiseen. Mietin myös jokaista oppilasta yksilönä ja sitä, miltähän kenestäkin nyt tuntuu.

Tällä kertaa numeroiden pyöräyttäminen tapahtui puolet nopeampaa; kehitystä on siis tapahtunut! Arvosanat muuttuivat. Pudotin säälittä ja nostin ilolla, tietenkin mahdollisimman puolueettomasti ja ansioiden mukaan. Tässä yhteydessä kyllä huomasin sen, että tietyt kokeet ja muut arviointiin liittyvät asiat olisin voinut järjestää hieman taitavammin. Ehkä paljonkin taitavammin oikeastaan. Onnekseni saan jatkaa saman luokan kanssa ensi vuonna ja virheet voidaan korjata. Tulee varmasti uusia virheitä, mutta huolitaan niistä sitten.

Huomenna oppilaat saavat arvioida opetusta. Odotan jännityksellä, mitä vastaukset kertovat.